Merenneidon kyyneliä

Ella on äidin kanssa torilla. Uskollinen nallekarhu kulkee mukana aina vain. Se on yhä puolisokea. Äiti sanoi aamulla, että olisi muuten voinut korjata nallen näön, mutta kun tänään oli lähdettävä ostoksille. Ei se haittaa, Ella jaksaaa kyllä odottaa. Sitä paitsi hän pääsee äidin mukana torille! Ella hyppii innoissaan käsi äidin kädessä. Äiti moittii Ellaa ja yrittää saada tämän käyttäytymään kauniisti, mutta Ella ei oikein kuule. Hän on niin iloissaan, ettei ole pysyä nahoissaan.

Kaikkialla on valtavasti ihmisiä. Ella pujottelee jalkameressä. Sillä aikaa, kun äiti tekee ostoksia, Ella aikoo etsiä jotain hauskaa. Tori on kuin viidakko, joka on saanut jalat alleen. Ella väistelee ketterästi kiireisten setien ja tätien askelia. Ilmassa leijuvat kauppiaiden huudot. Täältä saa tuoretta makkaraa, täältä tuoreita kaaleja. Ella ei pidä makkaroista eikä kaaleista. Ne ovat perin ikävystyttäviä, kuten yhdessä kirjassa sanotaan. Ellan mielestä ilmaisu on hieno. Hän on alkanut käyttää sitä silloin tällöin, mikä saa äidin rypistämään otsaansa ja isän nauramaan. Isän nauru on paras lahja, mitä maailmassa voi saada, Ella tuumii.

Ella pysähtyy yhtäkkiä. Hänen edessään on valtava pöytä, jolle on siroteltu sikin sokin pikku koreja. Koreissa on erivärisiä helmiä. Auringon kutrit taittuvat somasti helmistä. Aivan kuin ne olisivat pisaroita, jotka on lajiteltu. Ella ottaa kämmenelleen yhden läpikuultavan helmen. Melkein hampaaton kaupustelijaeukko hymyilee hänelle.

Helmi näyttää siltä kuin täti tuuli voisi pyyhkäistä sen hetkessä pois. Se on hauras. Ella miettii, miltä merenneidon kyynelet näyttävät. Siinä kirjassa, jossa sanottiin "perin ikävystyttävää", kerrottiin surullisesta pikku merenneidosta. Ehkä tämä on hänen kyynelensä. Ella aikoo pitää kyynelen ja palauttaa sen merenneito-rukalle.

- Sinä voit saada helmen, tyttö kulta! Hymyilet niin kauniisti, että vallan tässä minäkin ilostun, eukko sanoo karhealla äänellään.

- Ihanko totta? Voi kiitos, kiltti rouva, kiitos! Ella huudahtaa.

Hän lentää vanhan naisen kaulaan. Paikalle ehtinyt äiti rutistaa kulmiaan moiselle sopimattomuudelle. Mutta kaupustelijaeukko taputtaa Ellaa päälaelle ja sanoo tätä taas tyttökullaksi.

Ella sulkee pienet sormensa kyynelen ympärille. Hän ei kuule äidin toruja paluumatkalla, sillä hänen mielessään rakentuu tarina, joka kyynelen taakse kätkeytyy...

Miksi männyt ovat nuoria neitoja?

- Isä, kerro minulle, miksi männyt ovat nuoria neitoja, Ella sanoo. Hän kiskoo isää leikillään parrasta. Isän parta on kuin musta, pitkäpiikkinen siili. Se liikkuu, kun isän huulet taipuvat hymyyn. Isä katsoo Ellaa orvokkisilmillään. Hän nostaa Ellan syliinsä. Isän kädet ovat suuret ja vahvat. Niillä voisi Ellan mielestä siirtää vaikka vuoria. Mutta isä on liian sairas sellaiseen. Hän ei voi kantaa painavia taakkoja. Isä näyttää vähän aikaa mietteliäältä. Sitten hän aloittaa.

- Kauan sitten eräässä pienessä luolassa asui tyttö. Hänellä ei ollut isää eikä äitiä. He olivat kuolleet, kun tyttö oli vasta vauva, tai sitten hylänneet tytön, sitä en tiedä. Mutta yksin hän asui. Hänellä ei ollut ystäviä eikä hienoja vaatteita. Hän soi joka päivä samaa ruokaa kuin linnut, pähkinöitä ja marjoja. Hän verhosi itsensä männyn oksilla. Tyttö oli elänyt tällä tavalla koko ikänsä. Hän ei tiennyt, mikä oli talo, mitä olivat leikkiminen ja lelut, eikä hän edes osannut puhua.

   

 Ella puree alahuultaan. Onneksi hän osaa puhua. Voi sitä tyttöparkaa! On hänen kohtalonsa kovin surullinen… Ella rutistaa nallekarhun syliinsä. Nallekarhu rutisee surumielisesti. Se ei osaa puhua, mutta onneksi Ella ymmärtää sitä silti.

   

 - Lintuja ja puita tyttö kyllä ymmärsi. Hän juoksenteli niityllä kauriiden kanssa ja lensi tuulenneidon sylissä. Mutta yhtenä päivänä hän törmäsi toiseen ihmiseen. Hän ei ollut koskaan nähnyt toista kaltaistaan. Nuori, kaunis tyttö nimeltä Sofia käveli silkkimekossaan metsäpolulla koiransa kanssa päivänvarjo yllään. Sofia jutteli koiralleen ihmisten kielellä ja osoitti ympärilleen. Metsän tyttö kulki Sofiaa vastaan ja tervehti häntä lintujen kielellä.

- Sofia näki vain pensaasta rynnistävän havunahkaisen metsäläisen, joka mumisi jotain käsittämätöntä - hän ei ymmärtänyt, että metsäntyttö oli metsän ystävä. Sofian kävi metsäntyttöä sääliksi, koska hän huomasi, ettei tämä osannut edes puhua. Metsäntyttö taas tahtoi tietää, kuka tämä kaunis olento oli, sillä hän tiesi jo kaiken metsästä ja sen asukeista.

Isä yskii hieman. Aina kun hän puhuu pitkään, häntä alkaa yskittää. Ella taputtaa isää olkapäälle. Se auttaa ainakin vähän. Ella haluaa kuulla tarinan loppuun, koska hän tahtoo tietää, kuinka männyksi muututaan.

- Sofia vei tietysti tytön kotiinsa, puki tämän kauniisiin mekkoihin ja opetti puhumaan. Metsäntytölle kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Hän oli kokonaan toisessa maailmassa ja unohti pian entisen elämänsä. Enää hän ei korvaansa lotkauttanut puiden kuiskeelle. Ei hän myöskään lähtenyt loikkimaan maantien halki jäniksen kanssa. Hän söi ruuaksi kalaa ja riistaa, entisiä ystäviään.

- Sofia tahtoi, että metsäntyttö olisi onnellinen, ja niinpä hän rakennutti tälle oman talon metsän puista. Ennen metsäntyttö olisi surrut puiden kuolemaa, mutta nyt hän oli ainoastaan tyytyväinen. Eläimet talon puutarhasta ajettiin pois. Linnut olisivat halunneet jutella metsäntytölle, mutta tämä ei enää ymmärtänyt niitä. Hän vain ajoi ne pois. Nyt hänellä oli kaikki, mitä hän halusi tässä uudessa ihmeellisessä maailmassa. Puita hakattiin hänen puutarhansa tieltä, eläimiä tapettiin hänen syötäväkseen, ja metsäneläimet karkotettiin pois tieltä retkien aikana.

Kauhean surullista, että toisten pitää kuolla, jotta toiset voivat elää. Mutta niin se vain menee. Ellaa alkaa vähän itkettää. Isä huomaa sen ja pyyhkii kyynelet pois hihansuullaan. Hän hymyilee vähän surullisesti ja jatkaa tarinaa.

     

- Tyttö rakastui ja meni naimisiin mukavan merimiehen kanssa. Mies oli paljon matkoilla ja he olivat oikein onnellinen pikku perhe. Mutta vuosien jälkeen merimies hukkui eräässä kovassa myrskyssä. Sofia ei enää pystynyt huolehtimaan metsäntytöstä ja tämä joutui luopumaan kaikesta omaisuudestaan. Tyttö oli taas yksin keskellä metsää. Hän huusi apuun lintuja, mutta nämä eivät ymmärtäneet. Hän yritti kutsua kauriita, mutta nämä pelkäsivät joutuvansa tytön suihin. Eivätkä puut enää antaneet hänen pukeutua oksiinsa.

     

- Tyttö juoksi lammen rannalle ja heittäytyi maahan itkemään. Hän itki siinä monta päivää, eikä kukaan tullut auttamaan. Metsä oli sulkenut korvansa häneltä, kun hän oli lähtenyt. Hän oli elänyt Sofian luona ajatellen vain itseään ja omaa hyvää oloaan. Nyt häntä kadutti, että hän oli koskaan lähtenyt metsästä pois; siellä hänen oli ollut hyvä olla. Metsästä hänen elämänsä alkoi ja sinne se päättyi. Tai ei oikeastaan päättynyt. Tyttö sanoi monen päivän murheen jälkeen, että jos hän ei voi enää palata takaisin, hän tahtoisi sitten muuttua puuksi. Niin hän muuttui kovapintaiseksi, korkeaksi ja karkeaksi. Hänestä tuli mänty, nuori ja solakka. Hän sai monia lapsia, jotka olivat kaikki mäntyjä, ja luulen, että kaikki männyt ovat nykyään hänen lapsiaan.

     

Isä huokaisee ja yskii aika pitkään. Sitten hän katsoo Ellaa hymyillen. Ellakin hymyilee. Hän ei kyllä ikinä unohda, miten linnuille puhutaan. Hän ei aio koskaan unohtaa täti tuulta. Hän haluaa olla aina Ella eikä muuttua koivuksi. Isä tietää, mitä Ella ajattelee. Hän sivelee partaansa ja miettii. Isä tietää, missä kaikkien mäntyjen äiti on. Hän lupaa näyttää sen Ellalle joku päivä.

     

Äkkiä Ellan kasvoille laskeutuu pilvi. Hän katsoo isää vakavana.

     

- Isä, ethän sinä koskaan lähde pois, hän sanoo.

     

Isä katsoo kaukaisuuteen.

   

 - Tiedätkö, jokainen lähtee joskus tästä maailmasta. Mutta ne, jotka jäävät ikävään, eivät joudu kauan suremaan. Et ainakaan sinä. Muista, että joka kerta, kun näet sateenkaaren, enkelit hymyilevät, ja öisin he katsovat sinua tähtien joukosta, isä sanoo.

     
Ella katsoo ulos ikkunasta ja näkee täti tuulen maalaaman sateenkaaren. Hän halaa isää ja hymyilee.

Ylväs prinsessa

Ella kiitää polkua pitkin tuuli pyrstönään. Hän levittää nurmirinteen väriset siipensä ja nauraa. Ilmassa tuoksuvat kesä ja tuoreet salaisuudet, joita puut kuiskivat. Täti tuuli kiertelee puiden lomassa. Hän hihittää suhisten puiden juoruille. Vain täti tuuli osaa puiden kieltä. Ei se haittaa: Ella on varma, että jonain aamuna hän herää puiden kuorolauluun. Isä kertoo joskus, mitä puut ovat hänelle puhuneet. Äiti sanoo aina silloin, että älähän nyt puhu hullutuksia. Äiti on liian kiireinen. Sen takia hän ei kuule puiden kuisketta.

   

Kohta Ella laskeutuu kantapäilleen notkean koivun eteen. Ylväs prinsessa kylpee auringon kullassa. Hän on tänään parhaimmillaan. Vähän matkan päässä seisova juro hovimestari kätkee hymynsä. Juro hovimestari on karkea mänty. Sen oksat liikehtivät hitaasti ja laiskasti. Useimmat männyt ovat tosin nuoria neitoja. Niin isä on sanonut.

   

Ella nojaa kultaisen päänsä ylvään prinsessan helmaan. Osasto muurahaisia marssii määrätietoisesti Ellan varpaiden yli. Se kutittaa vähän. Pörröiset, ilkikuriset heinäkasvit puhaltavat pölyä ilmaan. Heinäkasvit ovat hyvin tuhmia. Ei se ole oikeastaan niiden vika. Mutta aivastaminen ei ole kivaa! Ellan nenä ei pidä pölystä yhtään.

   

Ella sulkee silmänsä. Ylväs prinsessa syleilee häntä loputtomalla huminallaan. Humina on ajoittain karkeaa, ajoittain pehmeän tasaista. Aivan kuin koivu yrittäisi jutella Ellalle. Ella avaa korvansa kahteen kertaan. Ensin ihmisten sanoille, sitten puiden sanoille.

Hän ei kuule muuta kuin lehtien kuisketta.

Ukkonen

Keinutuoli narisee hiljaa. Isä on niin painava, etenkin kun hänellä on Ella sylissään. Isä tuoksuu sämpylältä, kodilta ja turvalta. Isän syli on varmasti maailman turvallisin paikka. Edes ukkonen ei tunnu pelottavalta isän valtavan käsivarren suojassa. Isän parta kutittaa Ellan otsaa. Se on maailman mukavin tunne. Myös nallekarhu näyttää paljon onnellisemmalta isän sylissä. Se ei riiputa päätään vaan nojaa isän pyöreää vatsaa vasten. Ellan mielestä hänellä on maailman paras isä.

                     

 Täti tuuli yrittää päästä sisälle ikkunalasin läpi. Hänkin pelkää ukkosta, joka raivoaa ulkona. Ella tietää, ettei täti tuuli viihdy sisällä. Tuulenneito ei tiedä, mihin asiat kuuluvat. Hän saattaa vaikka sotkea koko tuvan. Ei se tietysti haittaa. Joskus pieni sekasotku on hauskaa.

                       

Ukkonen karjuu ja välkkyy. Se on kovin raivostunut. Se yrittää särkeä ikkunat ja ajaa täti tuulta takaa. Ella käpertyy isän villatakin sisälle turvaan. Siellä on hyvä ja lämmin olla. Mutta Ella miettii. On kovin surullista, että ukkosen täytyy riehua. Se saattaa kaataa puita ja rikkoa asioita. Mutta miksi? Ehkä isä tietää, hän on niin viisas.

                      

 - Isä, miksi ukkosen täytyy olla niin vihainen? Ella kysyy.

                       

Isä ei heti vastaa. Hän näyttää mietteliäältä. Isä kuuntelee ukkosta ja yrittää kuulla sen suruja. Ei ukkosen puheesta saa mitään selvää. Ehkä se ei tiedä itsekään, miksi on suutuksissa.

                       

- Sen täytyy olla hyvin yksinäinen, isä sanoo. - Se on niin valtavan voimakas. Kaikkihan pelkäävät ukkosta. Ehkä se haluaisi saada ystäviä, muttei tiedä, mistä etsiä.

                      

 Isän sanat putoilevat korviin hunajasateena. Se on lämmintä hunajaa, joka rauhoittaa. Ei ukkonen enää tunnu pelottavalta, vaikkei olisikaan isän sylissä. On vain hirveän surullista, että ukkosen täytyy olla yksin. Ella haluaisi lohduttaa ukkosta.

                       

- Minä käyn sanomassa ukkoselle, ettei sen tarvitse olla yksin, Ella sanoo. Isä taputtaa Ellaa ja nyökkää. Äiti ei kyllä antaisi moiseen lupaa. Hänen mielestään ukkosella pitää istua kiltisti sisällä. Mutta isä hymyilee. Hänkään ei halua, että ukkonen on surullinen. Isä vain ei jaksa kävellä ulos asti. Ella loikkaa saappaisiinsa ja lompsii sateeseen. Nallekarhu seuraa perässä pää riipallaan. Ei kukaan saa olla yksin, ei edes hirmu pelottava ukkonen.

                     

 Ukkonen murisee ja itkee. Ruoho painuu peloissaan kasaan. Ella yrittää auttaa kukkapenkin kukkia seisomaan pystyssä, mutta nekin pelkäävät liikaa. Ella ei pelkää enää yhtään.

                      

 - Hei, herra ukkonen, Ella sanoo, minä voin kyllä olla ystäväsi. Älä sure liikaa. Et sinä ole enää kauaa yksin.

                      

 Sade laantuu hieman. Ukkonen kuuntelee. Se hengittää hitaasti ja raskaasti. Se on hyvin surullinen, mutta toivo syttyy varmasti sen sydämeen. Täti tuuli seisoo Ellan rinnalla ja viheltää iloisesti. Ella hymyilee.

Siniset tähdet

Ella istuu puun juurella ja haistelee tuulta. Tänään täti tuuli on käynyt poimimassa kukkia ja sitonut niistä seppeleen. Ella ei vielä itse osaa sitoa seppeleitä, mutta ei se haittaa. Äiti on luvannut sitoa hänelle seppeleen niin pian kuin suinkin ehtii. On se surullista, että kukkien pitää kuolla voidakseen kaunistaa toisia. Ei se kuitenkaan ole kovin surullinen kuolema. Ellan mielestä kukat eivät oikeastaan voi kuolla, koska ne kasvavat aina joka kevät uudestaan samalle paikalle. Ihmiset eivät kasva, mutta se olisikin hupsua. Eihän ihmisiä voi poimia!

                     
 Tuulenneito hipaisee Ellan poskea ja kutsuu mukaansa. Ella ponkaisee pystyyn ruttuinen nallekarhu tiukasti kainalossa. Nallekarhu riiputtaa päätään surumielisesti, mutta ehkä se kohta piristyy. Tai ehkä se on vain vähän väsynyt. Onhan Ella jo tänään käyttänyt sitä torilla. Ella saa selkäänsä ilmasta valetut siivet. Hän tarttuu tuulenneitoa kädestä ja lentää metsäpolkua pitkin.

                       
Täti tuuli laskee Ellan keltaiseen, kultaiseen mereen. Ella ui meressä nallekarhun kanssa. Meri tuoksuu. Ne ovat Ellaa korkeampia kukkia, ylpeitä mutta huonoryhtisiä. Varret ja nihkeät lehdet luovat kedolle tunneleita. Vihreässä hämärässä Ella ryömii suunnaten kohti valoa. Hän on varma, että tunnelin päässä odottaa aarre. Ainakin satukirjoissa kerrotaan niin.

                       
Ella tupsahtaa ulos yhtäkkiä. Hänen ruudullinen mekkonsa on vähän mutainen, mutta ei se haittaa. Ainahan sen voi pestä. Ella nostaa katseensa. Hänen silmänsä täyttyvät sinisistä tähdistä, jotka tuikkivat kumaran tammen alla. Tähtiä, joista isä aina puhuu. Mutta isä on hyvin sairas. Hän ei voi tulla tänne saakka, joten Ella päättää poimia muutaman tähden.

                       
- Anteeksi, herra tammi, Ella sanoo uurteiselle puulle, minun isäni on hyvin sairas ja tarvitsee tähtiä. Sitten hän voi nähdä vähän valoa. Ettehän pahastu kovin, hyvä herra tammi.

                       
Ella asettelee hennot kukat varovasti nyrkkiinsä. Kyllä isä nyt ilahtuu!

Täti tuuli

Ella hyppii tiellä, koska hän on iloinen. Hän hyppii keveitä hyppyjä, melkein nousee ilmaan. Ilmassa on tuulenneito, jota Ella seuraa. Tuulenneito laulaa näkymättömällä äänellään puut kuiskaamaan. Ella ei ymmärrä puiden kieltä. Ei se haittaa. Ei niillä ole kuin puisevia salaisuuksia. Hänellä on nyt tärkeämpääkin tekemistä: esitellä nallekarhulleen tuulenneito, jonka näkymättömään helmaan hän tarttuu. Kiskaisu vauhdittaa hänen liitelyään tien yllä. Tuulenneito on aika kiva, kun hän suostuu aina leikkimään Ellan kanssa. Eivät naapurin lapset mutta itse täti tuuli! Kellään muulla ei voi olla niin hienoa leikkitoveria.

                      

 - Katso, siinä on ylväs prinsessa! Ella huudahtaa. Hän kohottaa nuhruisen nallekarhun päänsä ylle. Pitäähän nallen jotain nähdä. Ai niin, sen toinen silmä on sokea, mutta ei se haittaa. Äiti lupasi onneksi korjata sen niin pian kuin taitaa.

                       

Ella tähyilee ympäristöä. Ylväs prinsessa on notkea nuori koivu, joka on pukeutunut hentoon vihreään lehtipukuun. Prinsessa on erilainen kuin muut puut. Se ei kuiskaile, vaikka täti tuuli keinuu sen oksilla.